Gizmo -asylym
Abandoned electronic products
English summary
Osasto-G, Gizmo Asylum is an installation of re-programmed electronic objects. Collection of yesteryear electronic toys and instruments are given a new life by re-programming their “electronic brain”. The programmed behaviour of an electronic object builds an identity for an object, sometimes even more than its physical form or design.
“When an objects use is subverted, it is as though the protagonist is cheating the system and deriving more pleasure than is his or her due. The subversion of function relates to a breakdown of order; something else becomes visible, unnameable, unable to find a correspondence in the material world.”
– Anthony Dunne, “Design Noir – The Secret Life of Electronic Objects”
Description in Finnish
Osasto-G | Gizmo Asylum on diorama unohdetuille elektronisille esineille. Rakastetut ja vihatut elektroniset laitteet viettävät ansaittuja eläkepäiviään kaltaistensa saurassa, museoituina, mutta myös viritettyinä kommunikoimaan keskenään. Heitä pällistelemään tulevat ihmiset, entiset käyttäjät ovat enää katsojia, mutta samalla myös katsottuja.
Onko elektronisilla esineillämme myös salainen elämänsä. Ne näkevät etäisyystunnistimin ja kameroin, ne kuulevat mikrofonein ja tuntevat nappiensa painallukset. Ne reagoivat ja prosessoivat tuntemaansa ja kommunikoivat meille takaisin. Juuri heidän ohjelmoitu logiikkansa tekee elektronisista esineistä erityisiä esineitä. Niiden ulkoisen olemuksen, muotoilunsa lisäksi, niillä on oma käyttäytymisensä. Tämä käyttäytyminen on usein merkittävämpi tekijä meidän ihmisten suhteessamme niihin, heihin, kuin ulkoinen muotokieli. Tiedämme, ettei heillä ole omaa oikeaa identiteettiään, mutta mielellämme mielessämme luomme heille sellaisen. Toivomme ja projisoimme tietokoneisiimme, puhelimiimme ja robotteihimme inhimillisiä piirteitä.
Installaationi koostuu eilispäivän elektroniikasta: tutuista leluista, soittimista, mikrotietokoneista, peleistä, puhelimista, televisioista, radioista ja kameroista. Teknisiä vempaimia joita on käytetty tunteella. Niitä on rakastettu ja niille on annettu lempinimiä, niitä on yritetty ymmärtää ja ne on paiskattu seinään kun siinä ei ole onnistuttu. Nämä esineet esitetään galleriassa kuin täytetyt eläimet eläinmuseossa. Ne on luokiteltu ja niistä on esillä tekniset spesifikaatiot, mutta toisin kuin täytetyt kolleegansa, ne elävät.
Olen laajentanut esineiden ohjelmoitua logiikkaa kuuntelemaan ja näkemään eri tavoin, vastaamaan toisilleen, ja tilassa liikkuville ihmisille liikkeen, äänen ja valon avulla. Dramaturgia perustuu havaintoihin ja eri reagointivaihtoehtoihin. Koska joukossa on useita esineitä, näistä vaihtoehdoista koostuu monimutkainen verkosto, johon katsoja alkaa kiinnittämään vaistomaisesti syy ja seuraus -suhteita sekä inhimillisiä piirteitä. Se tulkitaan vuoropuheluksi, joka näyttäytyy omaehtoiselta kun vaihtoehtoja on riittävästi.
Temaattisesti teos käsittelee esinekulttuuria, kulutuskulttuuria, muistojamme ja suhdettamme esineisiin sekä ennenkaikkea teknologiaan. Osittain teos perustuu Anthony Dunnen ajatukselle käytön estetiikasta (“aesthetics of use“), minkä mukaan elektroniset esineet rikastuttavat elämäämme jos niiden (tietokoneohjattu) vuorovaikutus on valjastettu edistämään alati kehittyvää ja vivahteikasta suhdetta kanssamme, toiminnallisuuksien ja käytettävyyden lisäksi tai jopa niiden sijaan. Näin käytön estetiikka käsittelee esineen ulkomuodon sijaan sen käyttäytymistä.
Taustalla ovat myös toiveemme jaetusta elämästä älykkäiden robottien kanssa. Robotiikan todellisuus on tänäpäivänä jo ällistyttävän pitkällä mitä motoriikkaan ja koordinaatioon tulee, mutta emotionaalisuus ja erityisesti todellinen älykkyys on vielä tavoittamattomissa. Haen emotionaalista kontaktia enemmänkin elämää imitoimalla, tai tarkemmin hyvin pienen elämään liittyvää tunnetta mallintamalla. On selvää että esineeni eivät ole älykkäitä, mutta niihin samaistuminen voi tapahtua hyvinkin vaatimattomilla eleillä. Mekaaniset, itseohjautuvat esineet muistuttavat meitä ajankohtaisista turvallisuuteen, valvontaan ja sotateknologiaan liittyvistä ja tiheeän uutisoiduista innovatioista. Arkipäivään ilmestyy vähitelleen yhä monimutkaisempia ja kyvykkäämpiä laitteita miehittämättömistä lentävistä pikkuroboteista silmäleikkauksia tekeviin apukäsiin, joille annetaan vastuuta enemmän ja enemmän. Pian kohtaamisia tai törmäyksiä näihin apureihin alkaa ilmetä arkielämässämme.
Teos sivuaa myös tavara- ja kulutuskulttuuriamme, esineiden käyttöikää ja kierrätystä. Uusien laitteiden käyttöikä lyhenee, ne piiloutuvat teknisen monimutkaisuuden taakse, emme saa emmekä osaa niitä enää avata saati korjata. Kun ensimmäisiä koneita rakennettiin, olivat mekaaniset osat usein näkyvillä ja koneen toiminnan logiikan ymmärsi sitä hetken katseltuaan. Nykyään kone on pienentynyt mikropiiriksi ja sen logiikka on piilossa monimutkaisissa virtapiireissä ja patentein suojatuissa salaisuuksissa. Auto korjataan palauttamalla piirilevy tehtaalle, ei autotallissa jakoavaimellla. Kärjistäen, teknologiset laitteet toimivat mystisesti ja niitä ymmärtävät vain niiden suunnittelijat, pitkälle erkoistuneet insinöörit. Jotta elämä elektronisten laitteiden keskellä, ei vain laitteet, voisi kehittyä, on ihmisillä on oltava pääsy osaksi suunnitteluprosessia, ei testiryhminä tai kuluttajina vaan suunnitteljoina, kokijoina ja kertojina.